Hyviä ihmisiä.

 Tulipa aivan häkelyttävä yllätys tänään että miten voiki tulla hirveän iso apu aivan yllättäen. Pyytämättä, tai niin ettei etes osannu toivoa. Ihan noin vain yllättäen tuntematon henkilö jeesaa ensin, ja vielä kysyy että tuliko riittävä vai otanko vähän lisää. Ja otti lisää kun häkellyksissä en vielä osannu muuta ku aukoa suuta niinku muddler minnow suussa rantautettu taimen.

Oli tuohon meijän risteykseen tamppautunu korkea ja leveä polanne. Sitä vielä viikolla oli tien polanteenpoiston yhteydessä plussakelillä saatu kasvamaan. Risteykseen syntyneen lohkarevallin päällä oli pyöräkone lumikuormaa kuorma-autoon lastatessa polettanu tiiviiksi. Autojen takaa olin jo renkaanjälkien korkeat polanteet hakannu ja lapioinu sivuun. Siinä risteyksessä jäljellä olevat kiertäjäkalvosinten riekaleet tykyttäen äyästin jäisen polanteen kimpussa ja ihastelin että ompahan ainaki pariksi päivää tekemistä, ja ens kevääseen mennessä olkapäistä revenneiden supraspinatusten jomotus kokemuksen mukaan lähes aina hellittää. Siinä huhkiessa heräsi ajatus että lenkkeily saattais tehä hyvää, mietiskeli että liekköhän tuo olis kunto romahtanu, tai nykyajan lumi on raskaampaa ku ennen. Ku on portaatki pitempiä nykyään. Kaikenlaisissa pakkauksissa olevat ohjetekstitki on alettu pienemmällä fontilla epäselvästi tuhertamaan, semmosta pientä suttua jota ei näe. 

Siihen sitte kurvasi pieni punanen traktori. Kävelin vähän sivuun että josko konemiehellä olis asiaa, osote hukassa tai jotain. Siinä sivuun ruosteisten lapion ja rautakangen kanssa konkoillessa konemies laski traktorin kauhaa alemmas ja työnnälsi kauhan polanteen sisään ja nosti kauhalla polanteenlohkareet sivuun lumikasan päälle. Muutaman minuutin siinä pyörähteli ja polanne ja valli oli pois. Näki että ei ole kaveri eka kertaa pyöräkuormaajan puikoissa. Aukasi viereen ajaessa oven ja tosiaan kysy että tarviiko enemmän ottaa. Ja ennen ku sain yleensä muuten liianki joutusaa ja äänikylläistä suuta kiinni, sano että loivennetaampa tuota kynnystä vielä pitemmälle. Siinä ukolla jäänpieksäntäkilkuttimet kynsissä oli suu vielä isommin seljällään, sen verta kauan että pian olis joku pesimäpuuhia suunnitteleva pöllö kolon ontossa pölkkypäässä löytäny. 

Takalanalla vielä työn viimeisteli siistiksi koneella ja samalla vaimonki kulkuneuvon takaa vetasi tamppautunutta lunta vähemmälle. Siinä vaiheessa jo olin sen vertasesti saanu ittiäni koottua ja ajatuksia järjestettyä että ku kone pysähty ja ovi aukes, että osasin sanoa että laitatko jonkulaisen tilinumeron tai laskun että tästä saat asiaankuuluvan hyvityksen, ku muutamassa minuutissa teki osaava kaveri ja kone sen mitä käsityökaluilla olis pari päivää resunnu. Ja kiittelin kovasti, pääsi tahattomasti häkeltyneeltä ukolta voimasanaki ku sanoin että: Kiitos kauhiasti, tämä oli aivan helekatin iso apu. Konemies vain virnisti ja sano että: Tämä on näin hyvä, jatkan tästä eteenpäin että jos joku muuki tarvii apua. 

Olipa hieno kantaa lapio, rautakanki ja lumikola seinälle ja kävellä sisälle ja sanoa että osaatko Miia arvata mitä äsken tapahtu. Piti vaimokullanki käyä pihalla Lilli-koiran kanssa kattomassa että tosi se on. 

Tuo että säästyin isolta työltä, oli tosi hieno yllätys. Mutta suurimman vaikutuksen teki että joku käytti omaa aikaa ja konetta tuommoseen, auttamiseen. Vähän jopa mykistävää huomata että on ihmisiä jotka uhraa aikaansa epäitsekkäästi toisten hyväksi.

Nyt kattomaan Voice of Finlandia Miian viereen.