Vilpittömät työn mittaajat.

 

Tiättäkö ystävät kalhit, nyt sommiettiny isoja, ihan lakkiteline pulliana😊

Ihan vakavasti. Olen miettiny työssä osaamista ja sen mokoman mittaamista, ihan niin kovin ku jätkän funtsaamolla pystyy. Miten missäkin työssä kautta ammatissa suorite tehhäänki. Ja kuka sen mittaa. 

Mittaako sen välittömät eurot, tai sen kvarttaalin ylijäämä, vaikko se isien ja ukkien aikainen pitkän ajan tulos. 

Mittaako sen joku "haistapaskakomiteahaistapaskakokouksineen" ja kokouksen perään rapistuvine meikkeineen. Ja niinku poika palaverissa pääsi kuulemaan häntä puhuteltavan tähellisesti "herra asentajain edustajana", kun työnsäki oli niin hyvin suorittanu että erikseen oli mainittu. Mitataanko, ja miksi nykyään mitataan asiat noissa "herra asiantuntijain" itse edustamissa diipadaapaa-palavereissa joissa jokainen silmäätekevä pääsee pätemään ja asemaansa nostamaan. 

Onko unohtunu työn mittauksen oikeasti tärkeät määreet, kestävyys, toimivuus, tyytyväisyys ja sitä kautta oikea tulos? Onko nopeat voitot ja "herrain kotkotukset" tärkeämpiä ku oikeasti onnistunu työ joka johtaa johonki.

Katoppakö tännään taas kerran pääsin näkemään sitä aitoa ja oikeaa työssäonnistumista. Sitä jota oikeassa elämässä voi sanoakki että menipä hienosti, ja pyyhkiä jotenki tiukassa olevaa roskaa silmästä. Sitä mitä ei tarvi juhlapuhein koristella.  

Tänään tuli pihan laitaan pyöräillään isä ja tyttö. Isä huikkasi että saammako tulla käymään Miia-tätin luona. Siinä vaiheessa tunnistin vaimoni Miian vuosien takaisen hoitolapsen ja osasin yhdistää ketä ovat. Lupasin että totta kai, niinku Miia on luvannu. Pieni juuri koulun aloittanu tyttönen silmät loistaen kiersi kaikki vanhat tutut reitit ja majat, ja talutti isäänsä innosta puhkuen ympäri vanhan hoitopaikan pihaa. Ja esitteli kaiken minkä muisti, ja kysy kaiken uuden mitä huomasi Miialta. Pepin, Vilin ja Masin, hoidossaoloaikasten koirien muistokivet muistopuineen. Vierailun lopussa keinui uudessa keinussa ja silmät lapsen innosta loistaen sano: "tämä on maailman paras paikka"

Siinä känsäkourainen rupisydäminen timpuri silmällä ja numeroilla mitattavine onnistumisenmääreineen oli hiljaista ja nöyrää poikaa, ja silmää kutittaa taas. Mikä sen suurempaa onnistumista työssä voi olla ku pieni lapsi joka takuulla vilpittömästi kertoo sen että mikä on maailman paras paikka ja että Miia-täti on ihana. Ja vuosia sitte muistan ku tuo sama lapsi päiväunilta äitin ja isin sylin veroiseen hoitotätin syliin käpertyy unenlämpöisenä tietäen että on turvassa kaikelta. Ja hymy lapsenkasvoillaan nukahtaa uudestaan turvalliseen hoitotätin syliin.

Tiiättäkö, minä olen nähny sen oikean onnistumisen mittarin. Muusta on tyhjä jauhaa paskaa. Muu on sitä varten että tuo onnistuu, se on tärkeintä, että lapset saa olla turvassa kotona ja hoidossa. Siksi me muutki päivät tehhään mitä tehhään. Taustalla hoitotätit ja äidit tekee sen suurimman ja tärkeimmän, tekemättä itsestään numeroa. Murto-osalla siitä palkasta mitä monet paskantärkeät itseään puhkeamista vailla täynnä olevat tyhjäntoimittajat. Minun mielestä ansaitsisivat paljon enemmän. 

Tuon saman olen nähny monia kertoja aiemminki ku Miian entinen hoitolapsi on pyörätietä pihan ohi polkiessaan pysähtyny entistä hoitotätiä jututtamaan. Ja lukuisat kerrat ne lohdutukset itkuihin ja osallistumiset iloihin. Se on hoitotätin työtä. Tuon saman näin myös poikasena serkkujen luona käydessä ku Kaisa-tätillä oli hoitolapsia. Kateeksi käy, mikä sen tärkeämpää. Ja missä työssä voi onnistua paremmin, kysyn vain. 

Luulen että suurimpia onnistumisia ei numeroilla mitata. Niihin ei ole mittayksiköitä, mutta ne ymmärtää kun näkee sen vilpittömän lapsen ilon.

❤️