Elämän alkua näkemässä

 

Mentiin Miian eilen illalla kanssa käymään Anittalla kattomassa miten Lilli jakselee. Oli laskettu aika ihan lähellä tällä pienellä Pilviperhon Peppi Pitkätossulla. Sehän oli pikkunen jo kovasti alottelemassa koiranlapsia maailmaan laskemaan. Anittalla jo "kätilömoodi" oli päälle asetettuna ja kaikki valmiina niinku synnytyssalissa. Miia käänsi itteltään asetukset samantien synnytysavustajan asetuksille ja Lilli oli rauhassa ja luottavaisena ku ympärillä oli tuttuja ihmisiä. 

Minä yritin samaan rooliin ku omien lasten syntymässä mukautua, olla mahollisimman pienesti ja laihasti. Tarpeen mukaan yrittää näyttää niinku jotain jostain tajuaisin, järjestää paperia, pussia, ja muuta lähemmäs ku näytti että tarvii, ja kerätä niitä sivummas ku ei tarvi. Yksi tärkeä miespuolisen tehtävä on myös osata olla kyselemättä tyhmiä, ja päästämättä mitään sammakoita suusta näissä tapahtumissa. Se on haaste jos ajatuksen ja suun välinen reitti on nopea, ja suu toimii sitä ajatusta joutusammin. Se sisältää huomattavia riskitekijöitä. Mutta varmaan jotenki olen luovinu asian ku monesta "nukketehdaskokemuksesta" huolimatta luonnonkarsinta ei minua ole evoluutiotaulukoista karsinu. Ku tuo luonnonkarsinta pyrkii karsimaan heikot ja tyhmät haitoilta.

Niin sitte pienen odottelun jälkeen Lillillä alko ilmeisesti supistelemaan, vai supisteleeko koirilla, kuitenki näytti että pentu haluaa tulla ulos. Siinä mahollisimman pienesti ja ohuesti sivussa kuurtoillessa seurasin ku Lilli ihan selvästi kuunteli ku kätilöivät rouvat kannustivat että hyvä, ponnista vielä. Ja Lilli luottavaisesti ponnisti aina uudestaan. Niin kannustavaa ja määrätietoista oli ponnistuskehoitukset että salin miespuolisen melkein piti ponnistusten välissä kävästä lukollisen oven takana tarkistamassa että mitä ponnistus tuotti. Niin vain putkahti ensimmäinen poika maailmaan emolle tervetuliassuukoille, ja siitä putsausten ja puntarin kautta emon viereen. Hupanen ja maailmankaikkeuen sulonen näky ku pieni pallero ryömii äitikoiran nisälle ja häntä väpättäen alkaa massuttamaan maitoa. 

Seuraava tuliki sitte jo oikein päin maailmaan, keula edellä. Ku ensimmäinen takaperin saapui tänne. Viimeisen syntymistä vartoessa ja nisällä touhuavia veljeksiä ihastellessa arveltiin että kumpikohan on tulossa, poika vai tyttö. Kun oli ajatus että tyttövauva olis kiva, Lillille kaveri ja Riinan ja Tomin Pipsalle sisko meille. 

Lopulta alko Lilli viimeistä ponnistelemaan ulos. Vähän töisevämmältä vaikutti tämän kaverin maailmaantulo. Että kovemmin piti pienen emon tehä töitä tämän syntymän eteen. Niin vain Lilli urheasti koko pienen kroppansa voimat kooten ponnisti Anittan avustuksella kolmannenkin lapsen ulos. Tämä viimeinen kovemman työn takana ollut muita selkeästi isompi sankari tuli maailmaan myös "p...se edellä". Kaikki oli julmetun sulosia, mutta tämä viimeinen pieni taistelija sulatti minun sydämen heti kun sain syliin kun Lilli ja toiset pennut ja koppa Anittan ja Miian toimesta pyöräytettiin kuntoon. Se pieni pehmeä suu joka hamusi minun kättä, tuntu niin joltain elämää suuremmalta, piti ison ruman ukon salaa silmää pyyhkästä. Ku olen saanu tietää että minua oli kans tosi isotöisesti maailmaan synnytetty, kerrottu mulle ku eihän tuommosta ite voi muistaa. Minun muistilla vielä jossa on tapahtumat ennen viidettätoista ikävuotta ja 15 minuuttia aiemmin tapahtunut, kaikki muu siltä väliltä siitä on kadonnut. Oli vielä helpommin sympatiat ynnä muut tuntemukset pienen pallopyllyn puolella kun elämän alkupäässä on samaa. 

Vähän aikaa tapahtunutta siinä kerrattiin ja juteltiin. Lillille vielä onnittelut ja suukot annettiin ja yönselkään lyhyelle kotimatkalle kurvattiin. Siinä matkalla jo ajatusta lämmiteltiin että eikö vain oliski poikakoira kiva, yhtä kiva ku tyttökoira. 

Seuraavana päivänä, eli tänään sitte Anittalla käydessä ja Lilliä pentuineen tapaamassa kysyttiin että voiskohan yksi tulla Lillille kaveriksi. Ensimmäiset lelutki jo hankittiin, pentukoppaan ja kotiin odottamaan. Pipsalla onki sitte pikkuveli täällä oottamassa aina ku tulee käymään. Ompahan taas elämää ja vilinää ku pieni pallero touhuaa ja opettelee suositeltavia paikkoja päästää liri ja pökäle. Lopulta ne aina hoksaa että kaikki ne hyvät paikat noihin toimiin sijaitsee sen ulko-oven takana, että niistä hoksauksista ihmiset hilluu ja hihkuu ja antaa herkkuja. Oppii yhtä hyvin ku Pipsa, kerjää ulos ja kääntyy takasin samantien ja kävelee jääkaapille, että annappa ukko mulle lahjontakinkku ku kävin taas pihalla.

Olipa hieno kokemus olla mukana Lillin perhetapahtumassa. Kiitos Anitta.