Olipa kerran...

 

Tuli mieleen yksi satu jonka lapsena kuulin. Ei ehkä niin kaunis satu, mutta ehkä vähän hassu. Vaikka eihän asiat koskaan näin yksioikoisia ole, kauneus tai hassuus voi riippua paljon siitä mistä suunnasta katsoo. Tämä satu saattaa olla joku jatko-osa kauniille sadulle Keisarin uudet vaatteet. Toisaalta yhtymäkohtia on tarinaan Robin Hoodista, ilman Robin Hoodia. Mutta se satu, kerron sen niin kuin sen lapsena kuulin.

Olipa kerran eräs onnellinen kansa, joka tietenkin eli onnellisena, eihän se muuten olis onnellinen. Kansa oli aikojen ja sukupolvien saatossa kokenut kovia, sortoakin. Kovalla työllä, ahkeruudella ja rehellisyydellä noussut siihen asemaan että on asiat hyvin. Paljon kärsinyt ja onnellisuuteen noussut, ehkä hieman hyväuskoinen kansa, tottunut luottamaan sanaan.

Sitä onnea jatkui aikansa. Kunnes maan hallinto keksi että lisätään kaikkia veroja ja maksuja. Lopulta tämä uuttera kansa maksoi veroja jopa vesisateesta. Sille verolle oli annettu tietenkin eri nimi, kuka nyt vesisateesta suostuisi maksamaan. Mutta sana hulevesi, se on uhkaava, kaiken poishuuhtovan kuuloinen. Se kuulosti jo siltä että on parempi maksaa ettei mitään pahaa tapahdu. Ja mitään pahaa ei tapahtunutkaan, kansa kiitti hallitsijoitaan kun keksivät katastrofin estävän veroluonteisen maksun taas kerran pelastamaan kaiken. 

Tämän maan hallitsijat olivat määränneet erilaisia lukuisia työryhmiä keksimään kansalle mitä erikoisempia ja hienompia veroja ja haittamaksuja. Toinen toistaan komeamman ja jalomman kuuloisia. Että näillä maksuilla kansa pelastaisi itsensä, ja kaikki maailman ihmiset, ja tietenkin maapallon. Että kansa olisi juhlittuja sankareita koko maailman silmissä, että lopuksi torilla tavataan.

Nämä monilukuiset työryhmät ja ulkomaita myöten tilatut lausunnot olivat tietenkin aivan suunnattoman kalliita. Mutta se ei hallitsijoita haitannut, nämähän maksoi tämä luottavainen kansa. Se kansa uskoi että nämä maksut ovat kaikkien parhaaksi.

Ympäristö, ilmaston lämpeneminen, saasteet, jätteet ja niihin liittyvä kehittyi hallinnon lempiasiaksi jonka varjolla veroja ja maksuja saattoi nostaa lopputtomiin. Hyviä ja tärkeitä asioita huolehtia, oikeastaan elämän jatkumisen edellytys. Mutta todellisen asioiden huolehtimisen sijaan tämä hallinto keksi aina uusia päällekkäisiä haittamaksuja ja veroja. Vaikka näiden oikeasti tärkeiden asioiden varjolla oli jo ennestään lukematon määrä kalliita maksuja. Kansalle oli uskoteltu että viereinen meri puhdistuu kun maksaa vielä vähän lisää. Eihän se meri tietenkään rahaa tottele, tai sen puutteesta välitä. Meri vain on, niinkuin on aina ollut, odottaa vain oikeita tekoja, jotka oikeasti vaikuttavat. Vaikka kansalle sanottiin että kun maksatte kotien lämmittämiseen ja liikkumiseen käytettävästä energiayksöstä enemmän, se on puhtaampaa ja saastuttaa vähemmän, mikään ei muuttunut. Luonnon tila jatkoi huononemistaan. Oli kiire pitää kriisipalavereita, perustaa lisää työryhmiä keksimään lisää haittamaksuja ja -veroja ympäristön tilan kiireellusyyden takia. Ennen kuin kukaan pysähtyy miettimään että pieneneekö päästöt jos samasta pakollisesti käytettävästä asiasta maksaa enemmän, ja ennenkuin kukaan huomaa alkaa vaatimaan oikeita toimia.

Kun tämä kansa saavutti liikkumisessaan tilanteen jossa monia muita kansoja olisi kiitelty ja palkittu saavutuksesta, jopa ruuvia löysätty. Tälle kansalle asia esitettiin ja tarjottiin toisin. Liikennekuolemat ja -rikkomukset liikenteessä vähenivät. Maan hallinto huolestui asioiden saamasta tilasta, kutsui vahvan maksunrakennuskoneiston koolle. Väliä ja painoarvoa parantuneella turvallisuudella ei ollut. Päätettiin että aletaan antamaan rangaistuksia vähäisemmistä syistä ja korotetaan rangaistusmaksuja. Tehdään säännöistä tiukempia että niitä on helpompi rikkoa.

Tämä toinen hallinon lempiasia, pitkäaikaisempi, on kansan liikkuminen laajassa maassa. Tuo liikkumisen rajoittamisen, tai sen perusteella tapahtuvan rahankeruun sokaisemana hallinto unohti että liika rajoittaminen ajaa maan ahkeran kansan, lukuisat työpaikat joita yrittäjät elämäntyönään ovat rakentaneet vaivaa ja aikaa säästämättä, vararikkoon. Ja valtion siinä mukana. Yksinkertainen laskukaava unohtui, jos maksaa enemmän kuin saa, oravannahkakiihtelykset on äkkiä seinältä kerätty pois. Kaikki pysähtyy.

Tämä kansa äänestämällä on yrittänyt vaikuttaa edes vähän asioihin. Se äänestystulos ja sen seurauksena tapahtuva osittainen vallanvaihto ei ole muuttanut mitään pitkiin aikoihin. Nämä ihmiset toiveikkaina silti jatkavat elämäänsä, äänestävät, heräävät töihin, tekevät töitä, perustavat yrityksiä. Joutuvat laskemaan tarkemmin mitä hankkivat. Surevat kun ystävien yrityksiä ja työpaikkoja kaatuu alta kun ihmisillä on vähemmän varaa käyttää palveluita.

Tässä tarinassa ei ole Robin Hoodia. Eikä ole sitä toisen sadun pikkulasta huutamassa että keisarilla ei ole vaatteita. Tai jos se lapsi huutaakin totuuden, hänet ohitetaan nimitellen johonkin, tai kaikkiin ääriryhmiin kuuluvaksi. Niitä iloisia juhlia ei näy kun keisari lopulta älyää pukea vaatteet, ja huijariräätälille ei makseta enää turhasta.

Niin tämä kansa jatkaa elämäänsä, lukee isoja lööppejä jotka kertovat että kovat verot ja maksut ovat syy kansan onnellisuuteen. Näkevät kirkuvia otsikoita että on tutkittu ja tehty galluppeja että kansa haluaa että liikkuminen ja liikenne maksaa enemmän. Että ei haittaa että hinnat nousevat entisestään kun liikkumista rokotetaan. Että kansa on sitä mieltä että kaikkea pitää verottaa kun kaikesta on haittaa. Saa lukea siitäkin että kansa itse kannattaa sitä että liikkumisvälineisiin asennettaisiin vapausrangaistuksista tutumpi järjestelmä, omalla kustannuksella. Että kansa haluaa että hallinto valvoo ja rajoittaa enemmän. Unelma kadonneesta DDR:stä.

Tämä onneksi on vain satua. Kansantarina jostain päin maailmaa, niinkuin sadut ovat. Että ihmiset muistaisivat ettei hölmöjä asioita pääsisi tapahtumaankaan. Eikä tällainen voisi edes olla totta, liian absurdia. Ei tuollainen menisi läpi missään.